Kamarimusiikki on muusikoille mukavaa ajanvietettä, kiehtovaa hyvää musiikkia ja mukavia kollegoita, joiden kanssa tehdään musiikkia. Parhaimmillaan kamarimusiikkiryhmä hioutuu toisiinsa niin hyvin, että sanallista kommunikaatiota tarvitaan enää hyvin vähän yhteiseen toimintaan. Ja sen huomaa yleisökin musiikin soidessa saumattomana yhteistyönä muusikoiden välillä ja kontaktissa yleisöön.
Tällaisessa musiikin kuvauksessa ei ole mitään uutta. Sen tietävät kokeneet muusikot ja säännöllisesti konserteissa kävijät. Kuitenkin tällainen kuvaus voidaan lukea esimerkiksi musiikkikritiikin alusta, yleisenä huomiona konsertin tunnelmasta ja laadusta – sen jälkeen voidaan siirtyä itse asiaan, eli teoksiin, ja kuinka muusikot tällä kertaa niistä suoriutuivat. Miksi muusikot ja yleisö ovat musiikitapahtumassa ikäänkuin se välttämätön paha? Miksi puhutaan teoksista, kun kuvaillaan konserttia, tapahtumaa?
Kamarimusiikki on alunperin, kirjaimellisesti, kamarimusiikkia. Yksityiskotien puuhaa, harrastajien ja myös ammattimuusikoiden ajanvietettä. Musiikki on pienemmille kokoonpanoille tarkoitettu, pienempiin saleihin – tai salonkeihin – ajateltu. Wienin vanhassa keskustassa on Pyhän Tapanin kirkon (Stephansdom) lähellä pieni konserttisali, tuskin suurta tavallista olohuonetta suurempi. Siinä konserttisalissa Mozart soitti monet konserttinsa. Vaikea kuvitella nykyisin, millaista olisi ahtautua pikkuruiseen huoneeseen konserttia varten. Onhan konsertteja varten perustettu hienoja uusiakin saleja. Saleja, joissa yleisö istuu sopivan matkan päässä muusikoista, jotka tekevät työnsä, eli soittavat teokset, jotka kullekin illalle on ilmoitettu. Mahdollisimman moni siis pääsee katsomaan sitä ja tuota huippupianistia tai –viulistia, tai sitä instrumentalistia, joka on konserttiin varattu.
Aivan. Katsomaan. Koska musiikki, jota ihailtu sankari lavalla soittaa, on tietenkin jo kaikille tuttu, ja tarkoitus onkin tarkkailla, kuinka tämän kertainen muusikko sen selvittää.
Kuitenkin kamarimusiikin luonne, tai solististen pienimuotoisempien sävellysten, kuten sonaattien, on ollut tarjota viihdykettä pienissä saleissa. Olkoonkin, että pienet salit ovat tavallisesti tarkoittaneet aristokraattien juhlasaleja tai muita salonkeja. Julkisia konsertteja varten teoksia ei kuitenkaan ole tarkoitettu. Monissa Beethovenin sonaateissa on omistuskirjoitus alussa, ja se todella tarkoittaa, että kyseinen teos on jollekin hänen oppilaalleen tai joskus tukijalleen omistettu, ja ehkä ystäville myöhemmin kotikonserttina soitettu. Julkisia konsertteja varten oli omat sävellysmuotonsa, kuten sinfoniat tai konsertot tai oopperat.
Kotona soitettiin myös kamarimusiikkia, kvartettoja, kvintettoja, trioja, erilaisissa kokoonpanoissa, ystävien kesken, tai koulutettu muusikko viihdytti pientä etuoikeutettujen joukkoa. Tilat olivat pienet, muusikot ja yleisö olivat toisiaan lähellä. Kukin kuulija saattoi seurata muusikoiden soittoa läheltä, ja saada jopa katsekontaktin esiintyjiin. Muusikot näkivät yleisönsä reaktiot väkisinkin reaaliajassa, soittaessaan. Berliinissä Charlottenburgin linnassa on suuren juhlasalin takana pieni huone, joka on mahtipontisesti nimetty musiikkisaliksi, ja jossa linnan historiikkitekstien mukaan todellakin on ollut konsertteja linnan loiston aikoihin. Tilana sali on tuskin tavallista kerrostaloasunnon olohuonetta suurempi. Tunnelma konserttihetkessä on ollut varmasti käsinkosketeltavissa. Muusikot ja yleisö ovat olleet välittömässä yhteydessä toisiinsa. Pianistina ihmettelin tosissani, miten salissa on voitu konsertoida, eihän sinne ole kunnolla mahtunut edes kunnollinen flyygeli. Kunnes toisessa huoneessa näin kuningatar Luisen (1776-1810) soittimen. Kauniin, siron, pähkinäpuun värisen, cembalon kokoisen pienen fortepianon. Ei lähellekään edes pienen flyygelin kokoinen.
Palataan Mozartin pieneen konserttisaliin kirkon kupeessa. Osallistuessani opastettuun säveltäjäkierrokseen Wienissä, kävimme tuossa pienessä salissa, ja moni ihmetteli salin pienuutta. Todellako ihmiset ovat tulleet tähän saliin konserttiin? Sinnehän hädin tuskin mahtuu itse soitin tai soitinryhmä. Opas selitti kärsivällisesti, että silloin, kun Mozart soitti konserttejaan tuossa salissa, maailma oli varsin erilainen. Me nykyaikaiseen äänimaailmaan tottuneet emme tule ajatelleeksi, että 1700-luvulla suurin ääni, jonka ihminen koko elämänsä aikana kuuli, saattoi olla myrskyssä ukkosen jyrähdys. Soitin, jonka ääni ei vahvistu sähköisesti tai saa voimaa edes tukevasta rakenteesta, ei kuulu kauas. Cembalon tai fortepianon ääni voi olla nykykuulijan korvaan pieni ja voimaton, mutta jos sitä vertaa aikansa äänimaailmaan, se on ollut aivan sopiva. Toisin sanoen, suurempaa salia ei Mozartin soitin olisi tarvinnutkaan. Oppaana toimivan pianistin selitys hyväksyttiin ahaa-elämyksen vahvistamana. Jälleen mieleen jäi mielikuva käsinkosketeltavasta konserttitunnelmasta, jossa muusikot ja yleisö todellakin kohtaavat toisensa musiikin maaperällä. Yleisö osallistuu musiikin kommunikoivaan luonteeseen intensiivisesti näin läheisessä kontaktissa muusikoihin.
Kamarimusiikki siis sopii äänimaailmansa voimakkuuden puolesta pienempiin saleihin, ihan luonnostaan. Miksi siis musiikki on siirretty suuriin saleihin? Jotkut musiikintutkijat ovat arvelleet sen johtuvan musiikin institutialisoitumisesta: musiikista tuli teoksia, ja ne on luokiteltu tiettyihin kategorioihin. On vain musiikkiteoksia, joita esitetään tietyssä ympäristössä. Teokset on irrotettu alkuperäisestä ympäristöstään asemaan, jota niillä ei välttämättä syntymänsä aikaan ollut. Tästä usein viitattuna esimerkkinä toimii J.S.Bachin Matteus Passio, joka alunperin on ollut osa luterilaista pitkän perjantain messua. Nykyisin sitä voi kuulla konsertissa itsenäisenä teoksena suuressa konserttisalissa. Sen nykyinen esitysmuoto on kaukana siitä, mihin se oli tarkoitettu: kirkkoon osaksi kirkollista seremoniaa. Romantiikan aikana, jolloin myös nykyisenkaltaiset konserttitapahtumat alkoivat muotoutua, muotoutui myös teoksen käsite ja säveltäjä ja esiintyvä muusikko pikkuhiljaa alkoivat eriytyä omiksi ammattiryhmikseen. Syntyi myyttinen säveltäjänero ja ylivertainen virtuoosi-instrumentalisti. Virtuoosit soittivat hurjia konsertteja, ja yleisö sai seurata palvottua sankaria etäämpää.
Toisaalta, aikana ennen äänitteitä, ainoa paikka, jossa musiikkia saattoi kuulla, oli konsertti. Jos et jostain syystä päässyt konserttiin, kun Beethovenin viidettä sinfoniaa soitettiin, mahdollisuus sen kuulemiseen saattoi siirtyä kauas tulevaisuuteen tai jäädä kokonaan pois. Samoin tietysti säveltäjät halusivat mahdollisimman paljon musiikkiaan käytettävän: mitä enemmän sitä soitettiin, sen varmemmat olivat uudet tilaukset ja niistä tulevat palkkiot. Ja lisätienestien toivossa säveltäjät tekivät tietysti jo itse transkriptioita suuremmista teoksistaan pienemmille kokoonpanoille, ja myös itsenäistä kotiin tarkoitettua kamarimusiikkia.
Musiikkia romantiikan aikana soitettiin kodeissa paljon. Keskiluokka oli vaurastunut teollisen vallankumouksen myötä, ja myös porvareilla oli näin mahdollisuus kouluttaa jälkikasvuaan kuten aristokraatit tekivät. Musiikkia siis tarvittiin paljon. Ja sitä soitettiin paljon aivan 1900-luvun alkuun asti, kunnes musiikkiteollisuus pääsi vauhtiin, ja musiikkia voitiin kuunnella myös tekemättä sitä itse.
Musiikki siis siirtyi instituutioihin, konserttisaleihin ja musiikkioppilaitoksiin. Musiikin tekemisestä tuli ammattilaisten puuhaa. Myös kamarimusiikki siirtyi konserttisaleihin. Musiikin tekemisen vuorovaikutus on jäänyt muusikoiden keskeiseksi toiminnaksi, ja yleisö koetaan kohteena, joille muusikot musiikkia välittävät.
Kuitenkin, mitä konsertti olisi ilman yleisöä? Mikä musiikkiteos on? Jotkut filosofit ovat päätelleet musiikin syvimmän olemuksen sijaitsevan nuottipainoksessa, ja esitykset siitä ovat aina enemmän tai vähemmän tarkkoja representaatioita. Tai että muusikot eivät koskaan voi saavuttaa teoksen todellista luonnetta, vaan se jää aina vain varjoksi todellisesta olemuksestaan. Yleisö mainitaan joissakin teorioissa vain ohimennen, samoin muusikot.
Entäpä, jos musiikkia ei olisi olemassa lainkaan? Jos musiikki abstraktina substantiivina onkin tyhjä? Entä jos musiikki onkin verbi? Ilman toimintaa musiikkia ei voi kuulla. Jos musiikin syvimmäksi olemukseksi paljastuu kuivat nuotit teoksen sisällöstä, miksi konserteissa on lainkaan muusikoita? Musiikkihan voisi tulla kaiuttimista ja nuotit heijastua samalla konserttisalin seinälle. Tai jopa ilman kuuluvaa ääntä. Toisaalta, miksi mennä konserttiin lainkaan, jos ne olisivat vain kuvallisia esityksiä? Ihmisethän (koulutetut) voisivat tehdä kuten Brahms, ja jäädä kotiin lukemaan nuottipartituuria, koska silloin musiikki olisi juuri niin täydellistä, kuin mielikuvitus vain sallii.
Jos musiikki olisikin verbi, se tarvitsisi tietysti silloin toimijan. Aktiivisen sellaisen, tai useamman.
Seuraava projektini tutkii musiikin verbinomaisuutta, vuorovaikutusta musiikoiden ja yleisön kesken aidossa ympäristössä. Musiikillisen tekemisen lisäksi jatkan pohdintoja kamarimusiikista myös tällä sivulla. Seuraavissa pohdinnoissa paneudun yleisön rooliin, muusikoiden ja yleisön vuorovaikutukseen ja kamarikonsertteihin yleensä. Ajatukseni ovat saaneet inspiraationsa ja löyhästi seurailleet tätä kirjoitusta kirjoittaessa Lydia Goehrin, Samuel Small’n ja Robert Philipin viitoittamia polkuja.
Sari Blå 